Emelien ja hänen avopuolisonsa ostamassa, 1883 rakennetussa asunnossa ei ollut jäljellä kovinkaan montaa alkuperäistä yksityiskohtaa tai stukkoa. Lähes kaikki oli korjausrakennettu pois, luultavasti joskus 60-70-luvulla, kun toiminallisuus ja käytännöllisyys oli tärkeämpää kuin yksityiskohtien ja kulttuuriperinnön vaaliminen. Emelie, joka oli pitkään unelmoinut valoisasta 1800-luvun lopun asunnosta, jossa olisi narisevat kalanruotoparketit ja kauniit stukkokoristelut, astuikin huoneistoon, jossa oli muovimatot, lasikuitutapetit eikä ainuttakaan säilynyttä kattolistaa. Mutta asunnossa oli potentiaalia, ja stukkojen lisääminen oli itsestään selvä päätös. Valinta osoittautui vaikeaksi, sillä Emelie oli aluksi haaveillut ylitsepursuavasta stukkokoristelusta.
- Siellä ja silloin minusta tuntui siltä, että mitä enemmän ja suurempaa, sen parempi. Halusin lisää kaikkea, Emelie kertoo. Olin aina unelmoinut sisustuksesta täynnä kiemuraisia stukkokoristeita. Sitten todellisuus iski, ja kaikki arkkitehtikoulussa oppimani ja tyylilajien historian vuosia kestäneet tutkimukseni saivat minusta otteen.” Tajusin haluavani mieluummin palauttaa ja säilyttää kuin lisätä mahtavuutta. Minulle oli tärkeää, että lisäyksemme tuntuisivat ajanmukaisilta ja sopisivat yhteen talon muun arkkitehtuurin kanssa. Koska asuntomme alkuperäiset yksityiskohdat lievästi ilmaistuna loistivat poissaolollaan, koputin naapureiden ovia päästäkseni tupatarkastukselle, tutkin porraskäytävää ja talon julkisivua löytääkseni vihjeitä siitä, mitä meidän pitäisi ajatella voidaksemme kunnostaa asunnon sitä kunnioittaen.
Silloin yli sata vuotta sitten oli tavallista, että salonkiin tuli voimakkaita ja kiemuraisia stukkoja, ja muut huoneet, kuten keittiö ja makuuhuone, koristeltiin yksinkertaisemmin. Siitä lähtökohdasta ja omiin tutkimuksiinsa tukeutuen Emelie onnistui lopulta päättämään. Hän valitsi olohuoneen kattolistoiksi mallin
kattolistat Z145 ja asunnon muihin huoneisiin mallin
kattolistat Z144.
